455
David
Munoz Alcantara

Mexico, 1979

Every cloud has a silver lining shaped as a bullet

Add to MyMoA

-

Sharing beauty, memories, dreams, images

Aalto School of Art, Design and Architecture
Department of Design
Applied Art and Design

1. Act provocatively.

2. Shake the Geopolitics of knowledge.

3. Practice radical self-management.

4. Preserve diversity.

5. To be free is to participate.

Thanks for the support:
CONACULTA-FONCA, Fundacion/Coleccion Jumex, Aalto University, Taiteen Keskustoimikunta, Arazzo Oy.

dave (dot) muoz (at) gmail (dot) com
+3580443111200

Add to MyMoA

Comments

Please tell us who you are:

  • 29 May 2012, 9:21 am

    Miriam Attias

    Vierailin Aallon MoA12-näyttelyssä. Kesken kierroksen pysähdyin illalliselle.

    Ensimmäinen reaktio David Muñoz Alcantaran installaatioon ”Every cloud has a silver lining shaped as a bullet”: naurun tirskahdus. Sitten, uusi hassu mielikuva ja purskahdan hulluun nauruun. Näin silmieni edessä, pöydän ympärillä, ensimmäisen illalliskohtauksen Luis Bunuelin elokuvasta Porvariston hillitty charmi. Jos tämä illallissetti olisi ollut tarjolla vuonna 1972, lyön vetoa, että Bunuel olisi hankkinut sen itselleen.

    Jotkut asiat saavat aikaan sekunnin ajaksi täydellisen oivalluksen siitä, kuinka maailma pyörii. Tai siis siitä, kuinka asiat pyörivät maailmassa. Täydellisestä oivalluksesta seuraa hetkeksi ihan täydellinen olo. Yksi näistä asioista on installaatio ”Every cloud has a silver lining shaped as a bullet”. Itse kääntäisin teoksen nimen suomen kielelle jotenkin näin ”Jokaisella pilvellä on luodinmuotoinen hopeareunus”. Siksi, ettei valkoisenkaan pilven väkivaltainen potentiaali unohtuisi.

    Minulle David Muñoz Alcantaran installaatio edustaa ihanteellista maailmaa.

    Tai siis, koska ihanteellisessa maailmassa ei joka päivä tarvittaisi väkivaltaa ja katastrofeja antamaan elämälle tarkoitusta, se edustaa enemmänkin ihanteellista elämäntapaa maailmassamme.

    Tai siis, koska en usko, että ihanteellisessa elämäntavassa oikeasti tarvitsisi näin paljon ja näin usein huolestua, tarkoitan ehkä kuitenkin enemmän ihanteellista tapaa suhtautua asioihin tässä maailmassa.

    Maailma on täynnä ihmeitä ja kauneutta. Tuotamme maailmasta ihmeitä ja kauneutta. Mutta millä hinnalla? Jotta olisi helpompaa nauttia kauneudesta, onko tarpeen rakentaa ympärillensä sellainen kupla, joka suojaa asioiden alkuperältä?

    “Hei, leikataanko paisti? – tuokaa aseet!”. Nyt istutaan iltaa ja parannetaan maailmaa.

    Yksi maailman parhaita asioita on istua hyvässä seurassa ja parantaa maailmaa. Mutta olisinko valmis istumaan iltaa ja parantaa maailmaa sellaisten ihmisten kanssa, jotka näkevät kauneutena jotain ihan muuta kuin minä itse? Kuinka laaja on mukavuusalueeni? Onko mukavuuteni sitä, ettei tarvitse pinnistellä, vaan saa vain olla? Ja jos vain on, onko se silloin osallistumista? Ja jos vapaus on osallistumista, ja jos valitsen mukavuusalueeni, jossa voin vain olla, olenko silloin vapaa?

    David Muñoz Alcantaran illallispöydässä astiasto antaa meille puitteet muodostaa uudenlainen mukavuusalue. Siinä me joudumme suhtautumaan asioihin juuri niin monella tavalla, kuin maailman parantaminen vaatii. Olemme riippuvaisia toisistamme. Kun tiedostamme sen, voimme olla vapaita eli valita sen, mihin osallistumme, mitä laitamme suuhumme, kenen kanssa sen jaamme. Kun ruokailuvälineitä riittää vain joka toiselle, joudumme vuoroin puhumaan, vuoroin kuulemaan. Kun lasi on juotava tyhjäksi kerralla tai se kaatuu, kaadamme siihen juuri sen verran, kuin saamme kerralla kurkusta alas. Ja sitten luotamme siihen, että karahvi ojennetaan taas meille, kun tulee uudestaan jano.

    Mitä, jos ei kiellettäisi mitään, pidettäisiin koko setti mukana, tässä ja nyt? Ja vain valittaisiin, mihin keskittyä juuri nyt? Minulle ihanteellinen suhtautuminen asioihin on sitä, että jos haluamme illalliseksi syödä tehotuotettua paistia, söisimme sen kauniisti maalatuilta posliinilautasilta, joihin maalattujen romanttisten kuvien taustalla räjähtää ydinase. Olisimme onnellisia, vapaita ja velattomia, pystyisimme nauttimaan. Mutta samalla olisimme tietoisia siitä, että asioiden alkuperä on hämärä ja asioiden tila epätasa-arvoinen. Emmekä tukahduttaisi sitä pientä syyllisyydentunnetta… koska syyllisyys on valtaa ja tieto siitä, että voisin myös tehdä toisin.

    Jos restauroisimme kauniit maalaukset siten, että niiden harmonian rikkovat katastrofit jäisivät piiloon, tulisimme sulkeneeksi itsemme kuplaan. Ja kupla on pidemmän päälle tylsä: olipa se sitten punainen, vihreä tai sinivalkoinen. Pikkuhiljaa, kuplasta muodostuu normi. Ja sitten, pikkuhiljaa, tulemme vahingossa kiinnittäneeksi alkuperäiset elämänonnen ihanteemme normiin. Ja sitten, ihan huomaamatta, alamme pikkuhiljaa puolustaa alkuperäisten ihanteidemme sijasta sitä normia. Ja sen jälkeen, illallisista tulee helposti sellaisia kuin se, jossa porvaristo istuu pöydän ympärillä hillitysti tylsistyneenä ja turhautuneena kauneuden ja järjestyksen keskellä.